Henkilökohtaisuuksia
Mua masentaa aivan jumalattomasti. Ei tää oo enää normaalia. Tuntuu että en kykene mihinkään, kukaan ei arvosta minua vähääkään, olen vain väline muille ihmisille, olen se, joille he voivat purkaa ongelmiaan. Mitä mä siitä vastineeksi saan? Pahan olon. Pitäisi olla ajattelematta muita ihmisiä koko ajan, mutta minkä mä sille voin, kun olen yli-empaattinen yksilö. Tai ainakin tuntuu siltä.
Mä otan kaiken aina niin henkilökohtaisesti. Mä en voi sille mitään. Oon aina ottanut, päiväkodista asti. Mutta mä en enää jaksa sitä että ihmisten ilkeät sanat loukkaa mua liian syvästi. Mä otan myös tän maailman pahuuden omille harteilleni.
Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan elämäni aikana. Tällä hetkellä olen sairaseläkkeellä, olen kouluttamaton, en opiskele tai käy töissä. Se tuntuu pahalta. Olen yhteiskunnan silmissä... oikeastaan en ole _mitään_ yhteiskunnan silmissä. Pelkkä taakka. Kaiken maailman psykiatrit ja sairaanhoitajat aina ovat sanoneet minulle, että minun pitää keskittyä itseeni. Sitten kun teen sen, ajattelen itseäni, minulle tulee huono omatunto, kun en ajattelekaan muiden tunteita. Mutta eikös tämä maailma pyörikin juuri niin, ihmisten itsekkyyden varassa?
Mua ahdistaa kun mietin miten monta asiaa olen pilannut elämässäni. En mä olis tässä tilanteessa nyt, jos en silloin nuorempana olisi kertonut sosiaalitädeille että minun on paha olla. En olisi joutunut osastolle enkä nuorisokotiin. Toisaalta, en mä voinut tietää mitä tuleman pitää. Mua ahdistaa, kun mun elämä on kiinni lääkkeistä, siitä että saan otettua määrätyt neuroleptit joka ilta. Tää mun "suojamuuri" omia sisäisiä demoneja vastaan on kyllä ihan nerokas, mutta jotain jää puuttumaan. Välillä tuntuu että mä olen zombi.
Nykyään en edes jaksa ravata viikonloppuisin baareissa, vaikka ennen se oli mun mielestä mukavaa ja antoisaa. Nyt mua ahdistaa edes mennä baariin, kun siellä soi kovalla musiikki ja siellä on liikaa ihmisiä pienessä tilassa. Tunnen itseni huonoksi kaikkien niiden kauniiden ihmisten joukossa. Mun itsetunto on palasina, osan itsetunnostani olen kadottanut vuosien myötä. Ja ne itsetunnon rippeet jotka on tallella, ovat niin pienenä murskana, että sitä on hyvin vaikea saada enää kasaan. Ehkäpä tulevan psykoterapian myötä tämäkin asia korjaantuu vuosien mittaan.
En saa iltaisin unta, kun kaikki menneisyyden haamut kummittelevat. Ravaan tupakalla ja syön karkkia, jotta oloni helpottuisi. Mutta eihän se helpotu kuin hetkeksi. Ja kun vihdoin saan unen päästä kiinni, nukun yön yli ja herään aamulla, tajuan että kaikki sama toistuu uudestaan tänäänkin. Toisaalta mä haluaisin että mulla olis uusi hypomaaninen kausi, mutta toisaalta oon niin turtunut ja tottunut tähän depressioon, että ajattelen "mitä väliä".